Mustan julkisivun tarina.

----

Kaikki raksavieraamme törmäävät ensimmäiseksi talon mustaan julkisivuun eivätkä ”meinaa päästä siitä yli”. Olen oikein ylpeä ja iloinen tuosta seinästä, mutta kohta varmaan vähän huolissanikin, etteivät talon muut mahdolliset ansiot jäisi huomiotta sen takia. Käydään läpi tämä seinäasia näin blogin alkuun, jotta sitten voidaan katsella muutakin!

Seinä ei ole kiveä, ei metallia, eikä kaakelia, eikä puuta eikä varsinkaan muovia. Vaikka Panda on paikkakunnalla, seinä ei ole lakritsiakaan; tosin lakukioski tulee messujen ajaksi jostain syystä juuri meitä vastapäätä. - Seinän verhouksena on poltettua punaista savitiiltä, joka on puolienkopoitu eli lasitettu mustaksi. Datura-tiilet on tehty Hollannissa ja niitä myy Wienerberger, jonka mainoksesta tuote on tullut meille tutuksi. Emme ole itsekään nähneet tuollaista seinää todellisuudessa missään. Datura on oikeastaan kattotiili, vähän vain normaalia pienempi ja muodoltaan suora. (Tosin meillä päin katteet ovat useimmiten betonia, ei tiiltä.) Tiilet on ripustettu koolaukseen ja tässä pystysuorassa pinnassa ne on ollut myös tarpeen ruuvata kiinni.

Kuvassa maaliskuulta näkyy koolauslaudoitus ja tiilenpunaista leikkauspölyä.

Markku on miettinyt tiilen liitosdeteljit muihin rakenteisiin paikan päällä.

Asemakaavassa meidän kortteli on määritelty tummaksi. Luonnonlait ovat vähän sellaiset, että tumma puu aurinkoisella puolella ei ole kovin pitkäikäinen ratkaisu. Rappauksen kestosta tummana en ole nähnyt tai kuullut kokemuksia. Me halusimme tehdä varman päälle ja siksi ajattelimme aluksi muurattua tiiliverhousta mustana tai tumman ruskeana. Markku sitten keksi tämän ripustamisen, teknisestikin se on luontevampi puurungon kyljessä kuin raskas muurattu verhous. Asennuksen ajankohta oli talven kynnyksellä, muuraus olisi ollut silloin haastavampaa kuin näiden tiilien mekaaninen kiinnitys.

Otimme tiilen mitoituksen huomioon aukkojen pystymitoissa, mutta emme vaakamitoissa. Aukkojen reunoihin olisi olemassa päätytiiletkin. Päädyimme kuitenkin tekemään smyygit pellistä ja puusta, jolloin vaikutelma ei ole niin raskas ja vaakamitoitusta ei tarvitse huomioida. Nurkissa on käytetty oikean ja vasemman puoleisia nurkkatiiliä, jotka on tehty käsin. Nurkka onkin hieman elävämpi kuin tiilipinta muuten. Koneellisesti tehdyissä tiilissä on yllättävän yhtenäinen laatu, kun ottaa huomioon minkälainen materiaali savi on.

Tällainen tiilipinta ei mielestäni visuaalisesti sovi minkätahansa talon seinään. Se on ilmeeltään niin voimakas. Tuntui, että talosta pitää tehdä normaalia veistoksellisempi. Me rohkenimme jättää räystäät pois tällä kertaa, onhan koko seinä ikään kuin vesikattoa. Vaakakourut eli rännit tulee kyllä alaräystäille. Sisäpihan puolella eli siellä missä oleskellaan seinän vierellä, julkisivuverhous on puuta. 

Tiilen kiilto mietitytti, luulin jotenkin, että se tekee talosta pramean. Mutta teknisesti kiiltävä pinta on tosi järkevä (ei naarmuunnu) ja miellyttää kyllä silmäänikin. Kiilto aiheuttaa sellaistakin, että joskus talo on ollut iltaruskon heijastuksista ihan vaaleanpunainen!

Kysymykseen tuotteen ekologisuudesta en osaa vastata pätevästi. Ajattelen, että tiili on kestävää ja savi on luonnontuote. Pitäisi tietää mihin sen hiilijalanjälkeä verrataan, pitäisi ymmärtää tuotantoprosessin energiavirrat ja pitäisi selvittää mitä saven otto on paikallisesti aiheuttanut. Toinen hankalasti annettava vastaus on ratkaisun kustannus. Meidän tapauksessa hankinta vertautui muurattuun tiilijulkisivuun eikä tämä ainakaan kalliimpi ollut. Asennus tehtiin pääosin omana työnä, muutama viikko siinä meni.

Valmistajalta saa näihin asioihin täsmällisempiä vastauksia.

Olemme olleet hämmästyneitä, miten hyvän vastaanoton tämä 2000 vuotta vanha uutuustuote on saanut näillä leveyksillä. Negatiivisin kuulemani kommentti on toistaiseksi: ”Sehän saattaa olla ihan hyvä, kun siihen tottuu”. Toivottavasti 150 000 messuvieraan joukosta löytyy joku toisinajattelija, joka tulee ihan suoraan sanomaan, että seinä on ihan kamala eikä yhtään edes erikoinen!